Otson ja Kuomasen talviseikkailut

"No mie hyvinkin, ihme, sie muistit ja ei menny ees kauaa!", Kuomanen totesi. Kuomanen kertoi Johannekselle Sammalten sisuuntumisesta ja selitti haurasrakenteisten voimaantumista, jotta Johanneksella olisi keinoja ymmärtää itseään ja sitä kautta toimia vaikeissakin tilanteissa. Haurasrakenteisuus tarkoittaa siis sellaista luonteenpiirretta, joka ymmärtää sammaleen rakenteen lailla laaja-alaisesti asioita. Mutta jos tätä piirrettä ei itse tiedä, voi kuvitella olevansa sitä mitä ymmärtää, jolloin kaikki menee yli ymmärryksen. Tähän lisättynä oikeamielisyys pyrkii myos tasapainottamaan mielestään oikeaan suuntaan asioita, jolloin soppa on liian paksu ja raskas yhdelle kestää. Tämän kuultuaan Johannes vaipui samantien ihanaan rentouttavaan oikeaan uneen. Kuomanen ei arvannutkaan kuinka nopea vaikutus luotettavalla seuralla olikaan, mahtavvaa, Kuomanen mietti, kerrassaan mahtavvaa! Loput kahdestatoista tunnista menivat suloista tuhinaa kuunnellessa. Karhut tiesivät Johanneksen osaavan toimia, miten nyt toimisikaan, mutta ainakin Johanneksen aivot saivat levätä hetken kunnolla ja hänen olisi taas helpompaa jatkaa oloaan oikeamielisena ja sisuuntuneena haurasrakenteisena. Otso ja Kuomanen palasivat takaisin Koloon ja lauloivat Runolle purkukoodin, joka tiesi jatkaa matkaansa omiin touhuihin. Valtakunnassa kaikki hyvin.

Otson ja Kuomasen talviseikkailut

Sattuipa niin kuten Karhut olivat ajatelleet. Johannes kevyenlaisessa leijaili hiukan irrallisena ja kohotti katseensa ensin oikeaan ja sitten vasempaan. Kurkistaessaan uudestaan sormiensa lomasta Johanneksen oli tunnustettava tosiasia. Makuupaikan vieressa oli kaksi Karhua. Toinen oli harmaa kuin ikiaikainen kallio, valkoisella vatsalla ja toinen oli pehmeän ruskea. Niin, mutta unessahan tapahtui kaikenlaista. Kuitenkaan tunne ei ollut ihan unessa oleva. "Joko?" kysyi Kuomanen. Johannes mietti, puhuva karhu. Muistot johdattivat lapsuuteen, ja toi mieleen pehmoisen harmaakarhun. "Kuomanen, ei ole totta! Oletko se juuri sie?"

Otson ja Kuomasen talviseikkailut

Kuoleman koura onnellisesti ohitse, hikipisarat valuivat norona pitkin Johanneksen kasvoja. Seuraava vaihe olisi aiempien merkkien mukaisesti nimeltään kevyenlainen. Siinä vaiheessa kuoleman kouran jälkeen seurannut kepeä olotila aiheuttaa irrallisen tunteen ja luottamuksen ollessa vielä hataralla pohjalla, ei rentoutumista pohjia myöten tapahdu. Tämä vaihe olisi mielenkiintoinen, nimittäin kevyenlaisessa Johanneksella on mahdollisuus tavata Otso ja Kuomanen. Muistaisikohan Johannes ystäväänsä?

Otson ja Kuomasen talviseikkailut

Seuraavan tunnin jälkeen sama toistui. Nyt ei taida virtaus auttaa. Vaan purku meneekin nopeammassa tahdissa. Johannes alkoi liikehtiä levottomasti. Hän ei herännyt, mutta hänestä tuntui siltä kuin hän olisi kuoleman kourissa. Vaikka ei voinut tietää kuoleman kourista. Tunne oli seuraavanlainen: hän ymmärsi mitä tapahtui mutta ei pystynyt tekemään mitään, hänestä tuntui kuin hänet yritettäisiin irrottaa itsestä. Otso ja Kuomanen tiesivät mistä oli kysymys ja he antoivat tämän tapahtua, koska loppujen lopuksi he tiesivät että Johanneksella ei ole mittään hättää. He tiesivät että tämä vaihe tuntui Johanneksesta maailmanlopulta, mutta se olisi kohta ohi. Kuoleman koura nimittäin on eräs pelkojen suurimmista ilmentymistä ja kohdistuu nimenomaan haurasrakenteisiin, jotka yrittävät pitää pelkoa loitolla oikeassa elämässä. Ja tämäkään ei ole mustavalkoinen asia. Pelko on nimittäin oikeasti myöskin hyvä asia, mutta se hyvä pelko liittyy siihen oikeamielisyyteen, ei turhan pelkoon.

Otson ja Kuomasen talviseikkailut

Tai ainakin luulivat viettävänsä. Ensimmäinen tunti meni juuri niin kuin he arvelivatkin. Rauhallisen tuhinan täyttäessä ilman. Sitten Johannes alkoi liikehtimään levottomasti. Virtausta oli vahvistettava, joten karhut ryhtyivät hyräilemään Maija Poppasen unilaulua.. kun koko muu maailma onnellisena nukkuu, onneksi sinun silmäsi eivät luppase.. kun ystäväsi rauhassa kotona jo nukkuu, onneksi sinä valvot ja sinua ei yhtään nukuta.. Johannes rauhottui ja nukahti jälleen.

Otson ja Kuomasen talviseikkailut

Uniunelmainen antaa mahdollisuuden työskennellä sillä tasolla, joka on suojatumpi kuin hengen normaalitaso. Ja suojatumpaa työrauhaa Otso ja Kuomanen tarvitsivat lähtiessään auttamaan Johannesta. Ensimmäinen tehtävä mikä heillä oli, oli saada Johannes, kuinka ollakkaan, nukkumaan. Kun kysymyksessä oli nukkumisen mestarit, luulisi, että homma olisi helppoa. Oli ilta kun he pääsivät Johanneksen luokse. Näki kuinka Johanneksen pää höyrysi ja aivot raksuttivat ylikierroksilla, eikä hän saanut rauhaa. Hänen silmät seisoivat päässä kun hän tuijotti väliin kirjaa, väliin kattoa, väliin ikkunasta ulos. Hän oli joutunut kehään, joka ei tehnyt hyvää hänen terveydelleen. Johannes yritti rentoutua, mutta kun hän sulki silmänsä elämä, tilanteet ja ihmiset vilisivät hänen silmissään kuin filminauha. Ja oli siis vuorossa osa 1 nukutuksesta. Nukkumisessakin on kysymys oikeastaan siitä, että uskaltaa luottaa. Joten Otson ja Kuomasen tehtävä oli nyt luoda Johanneksen ympärille luottamuksen virtaus. Se oli karhuille helppoa, he kun vaan synnynnäisesti luottivat elämään hyvinkin helposti ja kun heitä oli koossa kaksi niin heidän oli mahdollista muodostaa tämä virtaus. Niinpä karhuset asettuivat Johanneksen ympärille niin, että tarkkanäköiset pystyivät erottamaan kuinka Johannesta rupesi ympäröimään pehmeä lämpö, jonka raukeus ryhtyi sulattamaan Johanneksen ylirasittunutta olotilaa ja hän vaipui uneen. Siinä Otso ja Kuomanen viettivät seuraavat 12 tuntia, jonka he arvelivat olevan alkuun riittävä unipommi, josta Johanneksen tilannetta lähdettiin purkamaan.

Otson ja Kuomasen talviseikkailut

Otso pyllähti pehmeälle takamukselleen kuultuaan Kuomasen tarinan ja sai kolon katosta muutaman kiven ropisemaan olkien päälle. Nyt tarvitaan äärimmäisiä keinoja, tuumi Otso ja katsoi merkitsevästi ystäväänsä. Äärimmäistä keinoa oli käytetty tätä ennen ainoastaa yhden kerran ja silloin se oli vaatinut niin suurta rohkeutta, että syntyi ystävyys yli eläinrajojen. Tämä oli hetki, jolloin Otso ja Kuomanen ystävystyivät Runon kanssa. Otso ja Kuomanen ryhtyivät tekemään valmisteluja ja lauloivat ääneen Runon lempparia. Kuullessaan ystäviensä laulun Runo lähti lömpsyttelemään kohti talvipesää, jossa Otso ja Kuomanen pehmeän lumipeitteen alla nukkuivat. Äärimmäinen keino oli uniunelmainen, se tarkoitti sitä, että Otso ja Kuomanen laittoivat unille kolossaan. Koska he jo olivat unillaan talvipesässään, he tarvitsivat suojeluksen, koska eivät pystyneet puolustautumaan uniunelmaisen aikana. Tämä vaati suurta luottamusta Runo ystäväiseen, joka jäi odottelemaan sovittua purkukoodia, jolloin tietäisi, että uniunelmainen on uneksittu.

Otson ja Kuomasen talviseikkailut

Otso kuuli tunnuslaulun, jota Kuomanen lauloi kun hän kutsui ystäväänsä. Ja hetkessä hän oli heidän omassa ystävyyden kolossaan. Kolossa, jossa oli ratkottu milloin minkäkinlaisia pulmia. Kolo aikaslailla kotoinen. Se oli aikojen muovaama kallioseinäinen paikka, jonka seinustoilla tulisoihdut loivat mystisen pehmeää tunnelmaa. Soihdut myös valaisivat ikiaikuisia kalliomaalauksia, joista suurin osa esitti karhujen tassuilla tehtyjä tarinoita maailman kulloinkin tärkeistä tapahtumista. Ystävyyden kolossa oli myös paikka Karhujen kirjalle, jota sitten tulkittiin niin yksin kuin yhdessä. Lattialla oli olkia, pehmentämässä ja luomassa lämpöä kallion vastapainona. Kallion kielekkeeltä avautui joka kerta aivan erilainen näkymä, jota ei Otso eikä Kuomanen lakanneet ihmettelemästä. Kuinka monta erilaista näkymää on olemassa ja kuinka on mahdollista että Karhujen kirja pitää nämä näkymät sisällään. Oikeasti kirja oli tyhjä. Se kertoi vastauksen vain, jos oli kysymys tai päätelmä tehtynä. Eikä se aina edes kertonut vastausta, joskus se vaan totesi asian.

Otson ja Kuomasen talviseikkailut

Oikeamielisyys tarkoittaa sitä ajatusta oikeasta ja väärästä. Mikään ei ole koskaan mustavalkoista, joten oikea ja väärä on joskus hankalaa. Silti oikeamielisyys on jokaiseen sisäänrakennettu juttu, joten se löytyy sisimmästä, oikeamielisyys siis. Kuomanen huomasi, että Johannes oli tiukassa tilanteessa oikeamielisyyden suhteen ja vielä useammassa kerroksessa. Hän oli huolissaan, kuinka Johanneksella olisi voimia selvitä tästä. Vielä kun hän huomasi, että tätä tiukkuutta oli jatkunut niin pitkään, että Kuomanen näki Johanneksen melkein olevan turtana kaikesta. Kuomanen palasi takaisin kallionkielekkeelleen ja ryhtyi ratkomaan asiaa, mutta ei yksin. Nyt tarvittiin Otso apuun.

Kaksi ja puoli vuotta sitten olin laittamassa alulle yhdessä nimetyn työryhmän kanssa työnohjaus systeemiä tänne Kittilään opettajille. Tänään oli historiallinen hetki, kun ensimmäinen Verme ryhmä eli vertaismentorointi ryhmä kokoontui. Opetusministeriön yksi tukikeino opettajille on juuri tämä Vertaismentorointi systeemi ja mentoreiden kouluttaminen. Kun aika moni uusi opettaja on vaihtanut alaa parin vuoden jälkeen niin tarvetta työnohjaukselle on, kuin taas uupumus ei ole outoa kokeneimmille. Siinä sitten hillarahkan ääressä poristiin syksyn kuulumisia, mietittiin omaa kuvaa itsestä niin ihmisenä kuin opettajana ja jaettiin toistemme kanssa tulevaisuuden haaveita. Tuntui hyvältä. Aika pitkä aika voi mennä siitä kun jotain aloitetaan ja kun se on näkyvänä.. odottavan aika ei välttämättä ole silti pitkä..kun elämässä on niin monia eri osa-alueita. Varsinkaan silloin aika ei tunnu pitkältä, jos tuntuu siltä, että on löytänyt jotain, vaikka se ei heti konkreettisesti näkyiskään. Mutta tieto siitä, että se on olemassa, hyrisyttää.

Otson ja Kuomasen talviseikkailut

Johanneksella oli takanaan jo itseasiassa aika monta tiukkaa vuotta. Kaikki ei ihan ollut kiinni hänen omasta lahjakkuudestaan, elämän uteliaisuudesta, innosta oppia, tutustua ja ymmärtää maailmaa. Vaan kysymys oli myös maailman tilasta, joka kaikessa höyryäväisyydessään vaikuttaa kaikkeen olevaiseen ympärillään. Kuomanen tuli paikalle tilanteeseen, johon ei arvannut ystävänsä joutuneen. Itseasiassa tilanne oli monikerroksinen eikä aivan yksinkertainen ja Kuomanen olikin oikein iloinen, että oli tulkinnut taivaan tilaa ja lähtenyt ystäväänsä tapaamaan.

Otson ja Kuomasen talviseikkailut

Kysymyksessä oli siis Sammalten sisuuntuminen, mikä tarkoitti haurasrakenteisten voimaantumista. Vihreän harmaa, mikä on sammalten väri viittaa sekä elämänvoimaan että vanhaan aikaan ja haurasrakenteisuus tätä kautta oikeamielisyyteen. Kuomanen päätti lähteä tarkastamaan mitä hänen rakkaalle ihmisystävälleen Johannekselle kuului. Hän ei ollutkaan nähnyt Johannesta aikoihin, viimeksi.. itseasiassa hän ei edes muistanut milloin.

Otson ja Kuomasen talviseikkailut

Otso istui ylhäällä lumisen tunturin pienen kallion kielekkeen päällä ja katseli valtakuntaansa. Hän kohotti katseensa taivaalle ja teki mittauksia tuulen suunnan, pilvien liikkeiden ja taivaankappaleiden mukaan. Mielenkiintoista hän pohti. Tämä viittaa Karhujen kirjaan osaan III kappaleeseen viisi. Siinä kerrotaan Sammalten sisuuntumisesta seuraavalla tavalla: " Pilvien ollessa harsomaisia kuin sammalten hienojakeinen rakenne ja se yhdistettynä hentoon luoteistuuleen, auringon valon kajastaessa horisontissa on kysymyksessä Sammalten sisuuntuminen. Se pitää sisällään haurasrakenteisten sisuuntumisen."  hmm.. Otso tuumi ja päätti lähteä tarkastuskierrokselleen.

Otson ja Kuomasen talviseikkailut

Tämä aika jolloin taivaan värit olivat seuraavat: aamun sini, päivän vaaleanpunainen, vaaleansininen, hieman persikkainen ja illan mustan purppura oli ehdottomasti Kuomasen lempivuoden aikaa värimaailmaltaan. Vaikka siis todettakoon, että hänhän nukkuikin sikeää ja makoisaa untaan pehmeän talvipeitteen suojassa jo useana vuonna tutuksi tulleessa talvipaikassaan. Tämän paikan sijainnin tiesi hänen luotettavin ystävänsä, Runo. Jokaisella täytyy olla joku joka tietää missä on, silloinkin kun on unten mailla.

Otso ja Kuomanen

Tiesittekö, että ei karhuja suotta kutsuta metsän kuninkaiksi. Siihen on ihan syynsä. Ei ihan jokainen pysty nukkumaan yhtä mittaa koko talvea. On siihen toinenkin syy. Henki on suurempi kuin ruumis. Ja näiden metsän kuninkaiden henki on kuninkaiden arvolle sopien sopivan suuri, jotta he voivat hoitaa kuningaskuntaansa rakkaudella. Nukkuessaan Otso ja Kuomanen tosiasiassa huolehtivatkin koko lailla monestakin asiasta.

Karhu ja talviunet

Oi kun saisi vain nukkua, tuumasi Otso Kuomaselleen. No jo vain, tuumi Kuomanen, joka oli saanut nimensä, että oli kaikkien kaveri. Mikäs meitä muuten siinä estää, Otso mietiskeli ääneen. No niin vain, Kuomanen yhtyi mietintään. Ja yhdessä he etsivät mukavan pesän ja laittoivat pitkäkseen ja ryhtyivät näkemään kauniita unia.

Sinisen linnun mysteeri osa III

Sinisen linnun purppura äiti oli kuullut keskustelun pesänsiistimis puuhien keskeltä. Hän tuli keskusteluun mukaan: "vaan se se vasta uskomatonta on, miten sinun silmäsi saivat värin. Sinulla oli vielä kuorenpalanen pikkutöyhtösi päällä kun mereltä tuli mainiki. Eli se seitsemäs aalto, joka on suurempi kuin muut. Juuri kun aukaiset silmäsi aallon harja kaartuu vaahtopääksi ja nouseva aurinko taittaa valon aaltoon. Sinä aukaiset silmäsi ensimmäistä kertaa juuri samalla hetkellä ja me katsomme isäsi kanssa kun aallon uskomaton turkoosin sävy taittuu ja heijastuu sinun silmiisi. Sitten sinä katsot meitä - me katsomme sinua. Ja niin olit tullut, mieleeni tuli tumman vihreän lintu isoäitisi sanat eräästä runosta..maailma oli luotu, jotta olisi luotu, jotta olisi näytetty sinut."

kasvatus ja tunteet

Oli kipakka tilanne koulussa. Voiko oikeudenmukaisuus olla sitä, että on roolissa ja ymmärtää asioiden taustaa ja käyttäytymistä. Eli osaa olla terveesti empatiakykyinen. Se että laittaa rajat ja pysyy niissä on aikuisuutta. Ja sen voi tehdä niin, että ei sekoita tunteitaan mukaan. Esimerkiksi, jos täytyy olla tilanteessa topakka, jopa korottaa ääntään eli ojentaa oppilasta niin sen voi tehdä ilman että on vihainen. Eli siinä ei ole itse tunteella mukana. Tosi hankalaa. Ja joo, asioita hoidetaan keskustelemalla ja huumorilla ja monella eri tapaa.. vaan joskus vaaditaan myös äänen korottamista ja ojentamista. Sitten ku opettajan työtä tekee persoonallaan niin se mikä ei oo itelleen kaikkein luontaisinta niin sen oppiminen vaatii sitten aina eniten. Se on laajaskaala tämä ihmisen kirjo.. ja kun opettaa alakoulusta vaariin niin siihen kyllä luonnollisesti kuuluu elämän kirjoa monelta laidalta.

Sinisen Linnun arvoitus osa II

Sininen Lintu päätti kysyä asiaa isältää, koska
tiesi, että isänsä oli erittäin viisas ja maailmaa nähnyt
lintu. Isä: " Miksi minä olen sininen?"
Isä vastasi:" Kuulehan poikani. On asioita, joita
ei voi tietää. Ne on vaan otettava vastaan sellaisena
kuin ne ovat. Kun sinä synnyit, oli sininen hetki.
Tiedäthän sen hetken, juuri ennen auringon laskua.
Kun kaikki hohtaa hetken sinistä. Mutta omituista
tässä oli se, että tämä sininen hetki tapahtui auringon
noustessa." Sininen Lintu mietti hetken ja päätti ryhtyä
tarkkailemaan auringon nousuja ja etsimään aamun
sinisiä hetkiä.

Sininen Linnun arvoitus

Osa I

Sumuisten saarten rannalla alla tuhansien tähtien kokoontui Sininen Lintu ja hänen isänsä perinteiseen tarinahetkeensä. Meri oli rauhoittunut ja vain rauhoittava kohina aina ajottain kertoi luonnon voiman läsnäolosta. Sininen Lintu oli jo jonkin aikaa miettinyt asiaa, joka niin kovasti häntä askarrutti. Miksi hän oli Sininen? Mistä hänen sulkansa oli saanut värinsä?

Eräs kasvatusnäkemys

Mahtava ajatus kasvattajille Chopra Polku rakkauteen kirjasta: "Rakkaus on äärettömän herkkä heikkouksille. Se vastaa haluamalla tukea ja tarjota voimaa kaikin mahdollisin tavoin. Mutta siinä ei ole heikkouksien ja vikojen arvostelua. Äiti, joka auttaa taaperoaan kävelemään, ei ajattele: Kyllä sinun kuuluisi jo kävellä omin jaloin. Hän hyväksyy sen, että kasvu tapahtuu asteittain ja nauttii, kun saa auttaa jokaisessa vaiheessa. Kysymys kuuluu: Miten hän voi tehdä sen omaksi ilokseen?"

Ystävä

Sain uuden ystävän. Oikeastaan kaksi. Ystävät, elämän taikapallot. Tässäpä yhden ihanan ystävän mietteitä: "Kun elämään luottaa nyt ja tässä, voi siten luottaa myös huomiseen, ei mikään polku johda rakkauteen, se on valmiina itsessä, tämänhetkisessä elämässä. Kun elämme vain nyt, emme menneessä tai tulevassa, on olo kuin uudestisyntynyt."

Vaahtokarkkien paahto ohje

Välineet: Haarukka, kynttilä ja vaahtokarkki
Ohje: Laita vaahtokarkki haarukkaan. Ryhdy paahtamaan vaahtokarkkia kynttilän liekin lämmössä. Tarkkaile mitä vaahtokarkille tapahtuu.. yritä saada vaahtokarkki turpoamaan, silloin se sullaa myös sisältä. Ja jos saat vielä vähän väriä pintaan niin siitä tulee ihanan rapsakka..
ps. varo haarukkaa.. se on kuuma!

Rehtori piti tänään aamunavauksen ja kertoi tarinan pallosta. Pallosta jota pomputeltiin ja heitettiin seinään. Se kimposi ja tuli aina takaisin. Kerran kun se heitettiin seinään se ei enää kimmonnutkaan takas vaan se hajos. Elämänkoittelemukset vahvistaa tuota kimmoisuus kerrointa pikkuhiljaa. Nöyryys on ehto sille, että ei hajoa. Ja usko hyvään.

Emotion ja Feelinki

Onkohan suomen kielessä erillisiä sanoja nuille emootiolle ja fiilikselle? On muuten erittäin haasteellista pysyä toisten emootioista erossa ettei synny yhteisiä fiiliksiä, jos asia ei itelle kuulu. Siinä on taas yks sellanen
olemassaolon vapauden oivallus. Kun emootioilla voi yrittää pelata valtapeliä ja yrittää hallita. Joten taas jos tuntee itsensä ja omat emootionsa niin voipi ainaki yrittää pysytellä fiiliksistä erossa ja yrittää olla vapaa
elämään ihan sitä omaa elämää. Emootioihin liittyy myös oman arvomaailmansa tunteminen.
Toisaalta taas siinä piilee se vaara, että ryhtyy ulkoistamaan ittensä suotta jolloin aitous elämänsä elämisestä katoaa. Tuleepi pokerinaamoja jotka hallitsee hallitsemasta päästyään tunteensa ja kaikki eikä enää oikeasti
olekaan läsnä, kun on ulkoistanut itsensä.
Molemmissa on puolensa ja ainaki on varmaan ihan hyvä ymmärtää  molemmat tavat ja taas ottaa maalaisjärki mukaan, kohtuus kaikessa ja muistaa.. elämää ei sen enempää, on kaikki tää koita ymmärtää..

Arjen pakoreitit

Facebookissa yhdellä kaverilla oli päivitys, jossa pyydettiin ottamaan lähimmän kirjan sivu 23 ja sieltä viides lause. Mulla sattu tämmönen "Henkilökohtaiset päämäärät vapauttavat sinut kollektiivisista negatiivisista tunteista ja kutsuvat luoksesi apua telepaattisesti." En tiiä tuosta telepaattisesta jutusta, kai se on sitä että jos suuntaa ajattelunsa ja huomion omia päämääriään tukeviin juttuihin niin sitä pystyy irrottautumaan arjen marmatuksesta, missä on kyllä puolensa myös.. Onko ne henk kohtaset päämäärät myös arjen pakoreittejä? Mukavia unelmia, jos vaikka ei kokouksen aihe sillä hetkellä niin kosketa tai kiinnosta..

Vuorikiipeily

Meillä oli koulussa Zest-projektin puitteissa puhumassa Veikka Gustafson ja olipa se kyllä hauska luento. Mieleen jäi montaki juttua, mutta yks mielenkiintonen ajatus joka heräs siitä, kun hän kertoi ja konkreettisesti näytti, kuinka perusleiristä käydään rakentamassa reittiä kohti seuraavaa leiriä ja taas takas perusleiriin ja sitte taas 1. leiriin ja siitä ylöspäin kohti kakkosleiriä ja taas takas, ku ei pää kestä ohenevaa happea ja täytyy totuttaa itteään pikku hiljaa kun taas matka jatkuu.. ja 11viikkoa tätä reitin rakentamista.
Mietin vaan että siinähän se on itse elämä..huippua rakentaa perusleiri semmoseks, että siellä lepää ja on hyvä olla ja siitä rakennella reittejä kohti tavoitteitaan ja taas perusleiriin lepäämään. Mielenkiintosta oli myös se, että Veikka ei sanonut olevansa onnellisin päästessään huipulle, päinvastoin peloissaan, koska oli vasta puolivälissä. Piti selvitä hengissä takaisin perusleiriin. Seuraavan aamun tunnelmia, kun yö oli nukuttu perusleirissä hän ei osannut sanoin kuvailla, niin hyvältä tuntui.
Uusimman biisin sanat:
" Somewhere someday I choose to stay
Somewhere someday I choose not to go away
dowm, bown, zown,gown underneath (tunnussävel) you are to me
I'm asking you to stay
I'm askin not to let me go away"
Se on tehty perheelle, rakkaille.
Se kertoo siitä kuinka lähimmät on niitä tunnussäveliä itselle. Se kertoo siitä, että on löytänyt perusleirinsä, johon haluaa palata. Se kertoo siitä, että haluaa pitää kiinni rakkaistaan ja se kertoo siitä, että toivoo, että rakkaat ei päästäis irti.

itsehillinnän ja halun ihanuus

Ihanaa on kun on terve ja vapaa valitsemaan sitä mistä ite tykkää. On hienoo tuntea haluavansa. Ja yhtä hienoo on se, että pystyy hillitsemään halunsa.
Jos miettii vanhempia ihmisiä, jotka ovat vanhainkodissa. He eivät voi laittaa lempiruokiaan tai pysty kaupasta ostamaan haluamiaan asioita. Itsetuntemukseen liittyy se, että tietää mistä tykkää. Sitähän ruetaan kyselemään pienestä pitäen, mikä on sinun lempivärisi, lempiruokasi jne. Tämä on ihmisyyteen liittyvä tärkeä asia, konkreettisesti niitä juttuja, joilla voi rakentaa arkeaan omia mieltymyksiään vastaavaksi.
Halu ei ole itsestäänselvä. Esimerkiksi ruokahalu. Ymmärsin sen istuessani vanhainkodilla vanhusta vastapäätä. Lääkityksen takia hänellä oli vaikea niellä, koska lääkkeet olivat kuivattaneet limakalvot. Myöskään hänellä ei ollut ruokahalua. Halut on elämässä kiinnipitäviä asioita.
Elämä on nurinkurista. Kuinka paljon halut aiheuttaa syyllisyyttä elämässä? Veikkaisin että päivittäin aika monelle ja aika paljon. Toisaalta se syyllisyys on osa itsehillintää ja auttaa siinä kultaisella keskitiellä pysymistä. Entäs jos kultainen keskitie muuttuukin normaaliksi osaksi elämää, jolloin elämän pienet suuret halut tuottavatkin syyllisyyden sijasta sallittua nautintoa. Ah, elämää.

osa II

Ollaan ja eletään osan 1 tarinan miljöössä, eli maalaistalo. Lähestyy talon vanhimman tyttären häät. Sulhanen on hakenut hääviinaksia ja viinaan menevänä on yhdessä talon rengin kanssa päättänyt testata tavaran aitoutta. Morsiamen veljen ehkä hiukan kalsakka suhtautuminen sulhaseen saattaapi jopa juontaa juurensa juuri kyseiseen iltaan..
Suomalainen maalaistalon idylli kauneimmillaan, häät tuloillaan, ilta hämärä laskeutuu joen törmälle, jossa usva nostaa päätään. Talon nuorin poika katselee ihaillen maisemaa ja kuuntelee kuinka lehmät ammuu. Mutta eihän lehmien kuulu ammua tähän aikaan illasta, niidenhän kuuluisi olla unten mailla. Poika tarkentaa katsettaan ja hieraisee silmiään. Siellä tuleva sulhanen rengin kanssa roikkuu lehmien hännissä kiinni ilo ylimmillään lehmien hiukan ihmetellessä uutta leikkiä..

Kaksi tragikoomista tarinaa, jossa viinalla on osuutta asiaan Osa I

Kuultuna tarinat voi olla koomisia, mutta itse asian osaisille tarinat voi olla hyvinkin surullisia.. Mutta toivottavasti tästä on iloa näin tarinana..

Olipa kerran maalaistalo. Talon emäntä oli tullut miniäksi taloon sulhasensa veljen miniän jälkeen. Tästäkin riittäisi monta tarinaa mm. kuinka maitopäälärit joskus pihalla lentelivät, kun asioita selviteltiin. Ennen vanhaanhan ei ollut kummallista, jos samassa pirtissä asui parikin perhettä. Siihen päälle isovanhemmat, isosedät, tädit, rengit aikamoista näin nykypäivän vinkkelistä katsottuna.

Talon isännällä oli tapana kantaa aina silloin tällöin viinapullo kyläreissulta kotia. Eräänä päivänä, kun isäntä oli lähdössä kylille, emäntä totesi:" Äläkä sitten kanna sitä viinapulloa mukanasi kun tulet." Emäntä hoiti maatalon askareita isännän ollessa kylillä. Leipoi karjalanpiirakoita ja teki kirnupiimää ja mitä kaikkea emännän hommiin nyt maalaistalossa kuuluukaan. Siinä askareiden lomassa hän katsoo ikkunasta ulos ja näkee isännän kävelevän kotiin onnikkapysäkiltä. Emäntä katsoo ja ihmettelee, että mitä ihmettä sillä isännällä on oikein perässään. Että mitä se isäntä oikein on keksinyt. Emäntä lähtee isäntää vastaan ja raapii päätään. Onko tämä totta. Viinapullo narun perässä! No mutta rakas eukko, sinähän sanoit, että älä kanna sitä pulloa kotiin.. 

mennyt, nykyisyys, tulevaisuus

Uskomatonta, miltä voi tuntua, kun kohtaa joskus elämää suurempia asioita tuntuneita asioita. Ja se kun uskaltaa ne kohdata niin kuin eräs tuttuni sanoi osuvasti " asioiden kohtaaminen saattaa aina tuntua hankalalta mutta joskus se on tehtävä! ja sen kun on tehny ni se on vähän kun olis repässy laastarin irti ja sit se on siinä!"
Ja kun aikaa on kulunu tarpeeks, ei jäljelle jää edes arpia. Armo - anteeksiansaitsematon anteeksianto, määrittelee Tapio Puolimatka. Puolin ja toisin.
Sitten kun kuluu vielä siitä vähän aikaa, kun on kohdannut vaikeat jutut, niin sitten sieltä alta alkaakin paljastua se kaikki kauneus, mitä on kokenu.

Muistot.

Uusimman biisin sanat:

" Ikävä iholleni istahti - kysyi miltä tuntuu?
Miltä ikävä tuntuu?

Ikävä oven sisimpääni aukaisi,
matkalle muistojen aarrearkkuun.
Sieltä ihanan kauheat - karmean suloiset
muistot esiin nosti ja kysyi

Miltä tuntuu?
Miltä muistot tuntuu?

Ikävän perään pingoin ja yritin kiinni saada
Ikävän pimeään piiloon pistää.

Kun taas kuulin kysymyksen

Miltä tuntuu?
Miltä ihmisen ikävä tuntuu?"

Kun menneisyys muuttuu muistoiksi, on se aika vapauttavaa. Se vapauttaa elämään tässä hetkessä.

Kiusaaminen

Kiusaamiseen liittyy omien rajojen tunteminen. Eli itsetuntemus on tässäkin asiassa tärkeää.
Mikä minusta tuntuu hyvältä? Kuinka paljon voin ymmärtää toista, asettumatta itse uhrin rooliin?
Entäs se, että käännä toinen poski, kun kiusataan. Mitä se vois tarkottaa?
Ehkä se voi tarkottaa sitä, että ei lähe mukaan kiusaamiseen samalla kielellä. Vaan yrittää herättää kiusaajan näkemään omaa käytöstään, ilman hyökkäystä. Koska jos hyökkäis niin kiusaaja on varmasti vahvempi siinä osa-alueella, koska hän on jo siinä roolissa.
Yliymmärtäminen on kyllä yhtä kauheaa kun kiusaaminen, eikä seuraukset oo ku käytöksen jatkumoa. Eli täytyy kyllä myös laittaa asioille stoppi, joskus se vaan ottaa aikansa, ja kai silläkin on oma tarkoitus. Seistä omilla jaloillaan, uskoa että sillä on merkitystä, miltä minusta tuntuu. Ja sillä, että vaikka kuinka ymmärtäis toisen pahan olon, ei siitä ole mitään hyötyä antaa toisen astella ylitse.

Poro ja Runo ( Uusi tarina ) Osa VIII Päätös

Kaukaa katsellen Lintu suki siipiään ja valmistautui kastehelmiäiseen. Se oli aina yhtä kaunista katsottavaa. Poro kohotti katseensa tunturipurosta ja näki Runon. Hänet valtasi suunnaton sisäinen rauha ja yhtä aikaa hirmuinen halu. Halu olla yhtä. Poron ja Runon katseet kohtasivat eikä enempää tarvittu.
Sillä hetkellä kun heidän katseensa kohtasivat ja heistä tuli yhtä, kuin väreilevä aalto, joka leviää alkupisteestään tasaisesti ympärilleen. Koko luomakunnan värit kirkastuvat kuin kastehelmen raikkaus joka putsaa pölyt mennessään. Siitä tulee nimitys kastehelmiäinen. Se on siis tarina siitä, kun rakkaus koskettaa, kahdesta tulee yksi, kuin suuri kastehelmi, joka luo kauneutta ympärilleen missä kulkevatkaan - yhdessä tai erikseen.

Poro ja Runo ( Uusi tarina ) Osa VII

Nyt hän etsi kastehelmiäistä. Hänellä alkoi olla pieni aavistus siitä, mikä se voisi olla. Kun Lintu taas jatkoi tällä kertaa ääneen.."jossain kaukana on sellainen maa, joka kultaa sun siipesi saa, hohtamaan.." Hän oli saanut kokea häivähdyksen tuosta maasta. Se maa oli rakkauden maa. Se maa oli se, kun hän ja Poro kohtasivat. Hänen olisi löydettävä Poro. Pari poronkusemaa tuonnempana hän näki Poron. Runo nautti virkistävä vettä tunturipurosta ja lauloi ääneen lempikappalettaan "mieli villi kuin kultainen viljapelto, vapaa kuin taivaankannen väri hento. Purotunturin mutkassa kertoo, ikiaikaisen tarinan joka mieltä kiehtoo.."

Poro ja Runo ( Uusi tarina ) Osa VI

Lintu jatkoi "kuin veden väreilyssä sun herkkyytesi saan säteilemään.." Poro. Ei mennyt päivääkään, ettei hän ollut ajatellu Poroa sen jälkeen, kun he olivat kohdanneet. Ne jumalaiset silmäripset ja se katse, joka yhtä aikaa sanoi, älä pelkää ja yhtä lailla sai hänet tuntemaan, sisältä kuumentumaan. Ja se tunne, kun heidän turkkinsa koskettivat toisiaan. Yhtä pehmeää turkkia hän ei ollut tuntenut koskaan, yhtä sopivan tuntuista. Se päivä oli muuttanut hänen elämänsä. Se päivä oli antanut suunnan hänen elämälleen.

Poro ja Runo ( Uusi tarina ) Osa V

Mutta tämä hetki.. kohti kastehelmiäistä.. mikähän se on edes koko kastehelmiäinen. Mitä hän etsi? Sininen lintu lentää pöräytti paikalle laulaen taas tunnariaan. Tätä pätkää Runo ei ollut vielä kuullutkaan ".. ja hetken päästä huomaan en sua pysty muuttamaan, sun omat ajatukset vaativatkin tulkintaa.." olikohan hän yrittänyt joskus muuttaa ketään? Runo tuumi ja muisti erään kesän. Hän oli kohdannut Poro-serkkunsa suuren rakan päällä. Serkku oli suuri suustaan ja Runo oli kuunnellut tovin hänen puheitaan, kunnes hänellä meni hermot. Hän tallusti serkkunsa luo ja kertoi vitsin:"Sillä on suuri suu, eikä se sano muu, arvaa kuka?" Serkun turpa loksahti auki, eikä hän ollut koskaan saanut niin montaa hetkeä hiljaisuutta serkkunsa kanssa, kuin silloin.

Poro ja Runo ( Uusi tarina ) Osa IV

Ei varmaan auta muu kuin lähteä hölkyttelemään kohti Kastehelmiäistä. Hmm.. Runo ryhtyi unelmoimaan.. Hänen mieleensä tulvahti muistoja kaukaa menneestä, kun hän oli vasta pikkuvasa. Hirvas ja Vaadin menivät edeltä ja hän mietti, ettei ollut nähnyt konsaan, kun äiti ja isä olisivat kalistelleet sarviaan vakavasti yhteen. Tokihan he matsia ottivat esimerkiksi siitä, että kuinka kauaksi heidän luotaan hän saisi mennä. Yleensä äiti voitti nämä asiat, koska hänellä oli tiukempi näkemys asioista ja maailman vaaroista. Iskä oli sitä mieltä, että Siperia opettaa. Molemmat olivat oikeassa. Siperia opetti ja olipa hyvä, että sain olla tarpeeksi iso, ennen kuin se niin teki, Runo mietti.

Poro ja Runo ( Uusi tarina ) Osa III

Koppis valmistautui käärimään koivuntuohipaperia rullalle, kun Runo vielä ymmyrkäisenä pyytää Siniseltä Linnulta tarkennusta. "Lintu kuule, en mä ymmärrä mitä ohje tarkoittaa? Eks sä vois vähä valaista asiaa?" Lintu miettii.. ja kuin ohimennen laulaa tunnaristaa pätkän "sä voisit olla lyhty joka pihan valaisee ja kaltaistesi lailla voisit teitä reunustaa, jos suunta katoaa." "Hä-ä? Ei kyllä valaissu ei sit yhtään", Runo surkeana totesi.