Otson ja Kuomasen talviseikkailut

Otso kuuli tunnuslaulun, jota Kuomanen lauloi kun hän kutsui ystäväänsä. Ja hetkessä hän oli heidän omassa ystävyyden kolossaan. Kolossa, jossa oli ratkottu milloin minkäkinlaisia pulmia. Kolo aikaslailla kotoinen. Se oli aikojen muovaama kallioseinäinen paikka, jonka seinustoilla tulisoihdut loivat mystisen pehmeää tunnelmaa. Soihdut myös valaisivat ikiaikuisia kalliomaalauksia, joista suurin osa esitti karhujen tassuilla tehtyjä tarinoita maailman kulloinkin tärkeistä tapahtumista. Ystävyyden kolossa oli myös paikka Karhujen kirjalle, jota sitten tulkittiin niin yksin kuin yhdessä. Lattialla oli olkia, pehmentämässä ja luomassa lämpöä kallion vastapainona. Kallion kielekkeeltä avautui joka kerta aivan erilainen näkymä, jota ei Otso eikä Kuomanen lakanneet ihmettelemästä. Kuinka monta erilaista näkymää on olemassa ja kuinka on mahdollista että Karhujen kirja pitää nämä näkymät sisällään. Oikeasti kirja oli tyhjä. Se kertoi vastauksen vain, jos oli kysymys tai päätelmä tehtynä. Eikä se aina edes kertonut vastausta, joskus se vaan totesi asian.