itsehillinnän ja halun ihanuus

Ihanaa on kun on terve ja vapaa valitsemaan sitä mistä ite tykkää. On hienoo tuntea haluavansa. Ja yhtä hienoo on se, että pystyy hillitsemään halunsa.
Jos miettii vanhempia ihmisiä, jotka ovat vanhainkodissa. He eivät voi laittaa lempiruokiaan tai pysty kaupasta ostamaan haluamiaan asioita. Itsetuntemukseen liittyy se, että tietää mistä tykkää. Sitähän ruetaan kyselemään pienestä pitäen, mikä on sinun lempivärisi, lempiruokasi jne. Tämä on ihmisyyteen liittyvä tärkeä asia, konkreettisesti niitä juttuja, joilla voi rakentaa arkeaan omia mieltymyksiään vastaavaksi.
Halu ei ole itsestäänselvä. Esimerkiksi ruokahalu. Ymmärsin sen istuessani vanhainkodilla vanhusta vastapäätä. Lääkityksen takia hänellä oli vaikea niellä, koska lääkkeet olivat kuivattaneet limakalvot. Myöskään hänellä ei ollut ruokahalua. Halut on elämässä kiinnipitäviä asioita.
Elämä on nurinkurista. Kuinka paljon halut aiheuttaa syyllisyyttä elämässä? Veikkaisin että päivittäin aika monelle ja aika paljon. Toisaalta se syyllisyys on osa itsehillintää ja auttaa siinä kultaisella keskitiellä pysymistä. Entäs jos kultainen keskitie muuttuukin normaaliksi osaksi elämää, jolloin elämän pienet suuret halut tuottavatkin syyllisyyden sijasta sallittua nautintoa. Ah, elämää.

osa II

Ollaan ja eletään osan 1 tarinan miljöössä, eli maalaistalo. Lähestyy talon vanhimman tyttären häät. Sulhanen on hakenut hääviinaksia ja viinaan menevänä on yhdessä talon rengin kanssa päättänyt testata tavaran aitoutta. Morsiamen veljen ehkä hiukan kalsakka suhtautuminen sulhaseen saattaapi jopa juontaa juurensa juuri kyseiseen iltaan..
Suomalainen maalaistalon idylli kauneimmillaan, häät tuloillaan, ilta hämärä laskeutuu joen törmälle, jossa usva nostaa päätään. Talon nuorin poika katselee ihaillen maisemaa ja kuuntelee kuinka lehmät ammuu. Mutta eihän lehmien kuulu ammua tähän aikaan illasta, niidenhän kuuluisi olla unten mailla. Poika tarkentaa katsettaan ja hieraisee silmiään. Siellä tuleva sulhanen rengin kanssa roikkuu lehmien hännissä kiinni ilo ylimmillään lehmien hiukan ihmetellessä uutta leikkiä..

Kaksi tragikoomista tarinaa, jossa viinalla on osuutta asiaan Osa I

Kuultuna tarinat voi olla koomisia, mutta itse asian osaisille tarinat voi olla hyvinkin surullisia.. Mutta toivottavasti tästä on iloa näin tarinana..

Olipa kerran maalaistalo. Talon emäntä oli tullut miniäksi taloon sulhasensa veljen miniän jälkeen. Tästäkin riittäisi monta tarinaa mm. kuinka maitopäälärit joskus pihalla lentelivät, kun asioita selviteltiin. Ennen vanhaanhan ei ollut kummallista, jos samassa pirtissä asui parikin perhettä. Siihen päälle isovanhemmat, isosedät, tädit, rengit aikamoista näin nykypäivän vinkkelistä katsottuna.

Talon isännällä oli tapana kantaa aina silloin tällöin viinapullo kyläreissulta kotia. Eräänä päivänä, kun isäntä oli lähdössä kylille, emäntä totesi:" Äläkä sitten kanna sitä viinapulloa mukanasi kun tulet." Emäntä hoiti maatalon askareita isännän ollessa kylillä. Leipoi karjalanpiirakoita ja teki kirnupiimää ja mitä kaikkea emännän hommiin nyt maalaistalossa kuuluukaan. Siinä askareiden lomassa hän katsoo ikkunasta ulos ja näkee isännän kävelevän kotiin onnikkapysäkiltä. Emäntä katsoo ja ihmettelee, että mitä ihmettä sillä isännällä on oikein perässään. Että mitä se isäntä oikein on keksinyt. Emäntä lähtee isäntää vastaan ja raapii päätään. Onko tämä totta. Viinapullo narun perässä! No mutta rakas eukko, sinähän sanoit, että älä kanna sitä pulloa kotiin.. 

mennyt, nykyisyys, tulevaisuus

Uskomatonta, miltä voi tuntua, kun kohtaa joskus elämää suurempia asioita tuntuneita asioita. Ja se kun uskaltaa ne kohdata niin kuin eräs tuttuni sanoi osuvasti " asioiden kohtaaminen saattaa aina tuntua hankalalta mutta joskus se on tehtävä! ja sen kun on tehny ni se on vähän kun olis repässy laastarin irti ja sit se on siinä!"
Ja kun aikaa on kulunu tarpeeks, ei jäljelle jää edes arpia. Armo - anteeksiansaitsematon anteeksianto, määrittelee Tapio Puolimatka. Puolin ja toisin.
Sitten kun kuluu vielä siitä vähän aikaa, kun on kohdannut vaikeat jutut, niin sitten sieltä alta alkaakin paljastua se kaikki kauneus, mitä on kokenu.

Muistot.

Uusimman biisin sanat:

" Ikävä iholleni istahti - kysyi miltä tuntuu?
Miltä ikävä tuntuu?

Ikävä oven sisimpääni aukaisi,
matkalle muistojen aarrearkkuun.
Sieltä ihanan kauheat - karmean suloiset
muistot esiin nosti ja kysyi

Miltä tuntuu?
Miltä muistot tuntuu?

Ikävän perään pingoin ja yritin kiinni saada
Ikävän pimeään piiloon pistää.

Kun taas kuulin kysymyksen

Miltä tuntuu?
Miltä ihmisen ikävä tuntuu?"

Kun menneisyys muuttuu muistoiksi, on se aika vapauttavaa. Se vapauttaa elämään tässä hetkessä.

Kiusaaminen

Kiusaamiseen liittyy omien rajojen tunteminen. Eli itsetuntemus on tässäkin asiassa tärkeää.
Mikä minusta tuntuu hyvältä? Kuinka paljon voin ymmärtää toista, asettumatta itse uhrin rooliin?
Entäs se, että käännä toinen poski, kun kiusataan. Mitä se vois tarkottaa?
Ehkä se voi tarkottaa sitä, että ei lähe mukaan kiusaamiseen samalla kielellä. Vaan yrittää herättää kiusaajan näkemään omaa käytöstään, ilman hyökkäystä. Koska jos hyökkäis niin kiusaaja on varmasti vahvempi siinä osa-alueella, koska hän on jo siinä roolissa.
Yliymmärtäminen on kyllä yhtä kauheaa kun kiusaaminen, eikä seuraukset oo ku käytöksen jatkumoa. Eli täytyy kyllä myös laittaa asioille stoppi, joskus se vaan ottaa aikansa, ja kai silläkin on oma tarkoitus. Seistä omilla jaloillaan, uskoa että sillä on merkitystä, miltä minusta tuntuu. Ja sillä, että vaikka kuinka ymmärtäis toisen pahan olon, ei siitä ole mitään hyötyä antaa toisen astella ylitse.

Poro ja Runo ( Uusi tarina ) Osa VIII Päätös

Kaukaa katsellen Lintu suki siipiään ja valmistautui kastehelmiäiseen. Se oli aina yhtä kaunista katsottavaa. Poro kohotti katseensa tunturipurosta ja näki Runon. Hänet valtasi suunnaton sisäinen rauha ja yhtä aikaa hirmuinen halu. Halu olla yhtä. Poron ja Runon katseet kohtasivat eikä enempää tarvittu.
Sillä hetkellä kun heidän katseensa kohtasivat ja heistä tuli yhtä, kuin väreilevä aalto, joka leviää alkupisteestään tasaisesti ympärilleen. Koko luomakunnan värit kirkastuvat kuin kastehelmen raikkaus joka putsaa pölyt mennessään. Siitä tulee nimitys kastehelmiäinen. Se on siis tarina siitä, kun rakkaus koskettaa, kahdesta tulee yksi, kuin suuri kastehelmi, joka luo kauneutta ympärilleen missä kulkevatkaan - yhdessä tai erikseen.

Poro ja Runo ( Uusi tarina ) Osa VII

Nyt hän etsi kastehelmiäistä. Hänellä alkoi olla pieni aavistus siitä, mikä se voisi olla. Kun Lintu taas jatkoi tällä kertaa ääneen.."jossain kaukana on sellainen maa, joka kultaa sun siipesi saa, hohtamaan.." Hän oli saanut kokea häivähdyksen tuosta maasta. Se maa oli rakkauden maa. Se maa oli se, kun hän ja Poro kohtasivat. Hänen olisi löydettävä Poro. Pari poronkusemaa tuonnempana hän näki Poron. Runo nautti virkistävä vettä tunturipurosta ja lauloi ääneen lempikappalettaan "mieli villi kuin kultainen viljapelto, vapaa kuin taivaankannen väri hento. Purotunturin mutkassa kertoo, ikiaikaisen tarinan joka mieltä kiehtoo.."