Eräässä saaressa kasvaa suuri mänty. Se on varmaan parisataa vuotta vanha. Se on isketty täyteen isoja rautanauloja tai ei täyteen mutta noin parikymmentä. Yritin repiä niitä irti viime kesänä, mutta ei ne lähteny. Lopulta ajattelin että niiden irti repiminen saattaisi satuttaa sitä puuta enemmän kuin se että se on tottunu elämään niiden kanssa.

Kaukaisessa maassa

Kaukaisessa maassa saattoi haistaa hiekan värin, kun se oli sekoittunut ilta-auringon maalaamaan punaruskeaan maisemaan. Kuinka niin, kysyi tyttö. Miten värin voi haistaa. En tiedä sanoi poika, halusin vain kokeilla miltä tuntui sanoa niin.

Raidallinen Lohikäärme ja Majakkasaari

Oli kulunut päiviä jollei vuosia siitä kun Raitsu oli siivonnut majakkansa. Siinäpä sitä hommaa riitti. nimittäin kun majakassa oli ihan oikea tuli jota Raitsu piti yllä. Se oli vähän kuin kokin salainen resepti joka kulki suvussa. Niin samalla tavalla Raitsu oli saanut ohjeet omalta isältään, miten pitää yllä tulta - majakan valoa. Ohjeet löytyi laulusta, jonka sanat menee näin: " Painottomuudessa pieni tähti, akselinsa ympäri pyörähti. Piikiven hehkuva tulinen huurre. Tähtisumuun haihtuva höyryinen huurre. Raidallisen Lohikäärmeen uneton yö, vastuulla Majakanvartijan työ. Raidallisen Lohikäärmeen uneton yö, vastuulla Majakanvartijan vastuullinen työ. Takoi lämmin sydän panssarin alla, antoi voimaa tähdellä ajattomalla. Tulta syöksi, valoa vahti. Aamuun väsyi, hiljaa nukahti. Raidallisen Lohikäärmeen uneton yö, vastuulla Majakanvartijan työ. Raidallisen Lohikäärmeen uneton yö, vastuulla Majakanvartijan vastuullinen työ."

Raidallinen Lohikäärme ja Majakkasaari

Raitsun huilun soitto kuulosti tältä.. trht trht trhyyt tsidip di dii.. thydydyduu da duu.. sitä voisi kuunnella aika kauan kyllästymättä. Se vähän kuin kutitteli korvia niin että ne rupesivat hörisemään. Sitten kun sitä oli vähän aikaa kuunnellut alkoi omat ajatukset virrata valtoimenaan kuin keväinen vuoristopuro, raikkaana ja vapaana, tullen ulos omista aivoituksista tavalla, joka pisti tekemään kaikkea. Vaikka kärrynpyöriä tai kuperkeikkoja tai yrittämään hypätä niin korkealle kuin pystyisi.

Raidallinen Lohikäärme ja Majakkasaari

Majakkasaari oli vihreän vehreä. Aurinkoisena päivänä, jolloin oli lempeä tuuli, se näytti pehmeältä ja raikkaalta paikalta, myös sellaiselta, mihin voi kellahtaa katselemaan taivaalla liikkuvia pilviä ja unelmoida tai miettiä mitä kaikkea salaisuuksia saari pitää sisällään. Myrskyisenä päivänä saari näytää kohtalonsa hyväksyvältä jämäkältä paikalta, joka hyväksyy luonnon piiskaamiseen, sateen ja ukkosen iskut, meren tyrskyt ja tuulen ulvonnan. Tällöin yksi hyvä paikka olla on Raitsun tuvassa Majakassa ja juoda lämpimän höyryävää kaakaojuomaa, isoon vilttiin kääriytyneenä takan edessä.

Raidallinen Lohikäärme ja Majakkasaari

Raitsu oli ottanut mukaan huilunsa. Se oli tinasta tehty pilli. Pilli oli Raitsun 93:s pilli, koska kun Raitsu opetteli puhaltamaan sitä, niin aika monta kertaa, ennen kuin hän oppi oikean puhallustekniikan huilu ehti sulaa, koska Lohikäärme kun oli, suusta pääsi pieniä liekkejä, jotka sulattivat huilun. Menninkäinen nimeltään Pat, oli hänen ystävänsä jolla oli huilunsoittotaito hyppysissään. Eräänkin kerran oli Pat Raitsulle toistanut toistamisen jälkeen trillejä, joiden makuun päästyään Raitsu oli aivan lumoutunut, mikä maailma hänelle olikaan avautunut.

Raidallinen Lohikäärme ja Majakkasaari

Majakkasaari oli kooltaan sellainen, että Raitsu eli Raidallinen Lohikäärme ehti tepastella sen ympäri auringon noustua ennen auringon laskua. Jos siis meni pitkin saaren reunoja. Jos taas valitsi mennä lävitse keskeltä saarta, siihen tarvittiinkin jo paljon enemmän auringon nousuja ja laskuja. Raitsun lempipaikkasijaitsi saaren koillisrannalla, jossa kasvoi violetin värisiä hymmyrkäisiä. Hymmyrkäiset olivat marjoja, joissa oli villiruusun tuoksuinen kukka. Marjojen makua voisi verrata vaikkapa karhunvatukan ja mansikan sekoitukseen.

Raidallinen Lohikäärme

Meidän maailmaan, matkaan sadunhohtoiseen. Kohti satujen majakkaa, joka karttana toimii, alla tuhansien tähtien. Kulkijoille, jotka silmänsä suljettuaan, lompsivat unelmoiden unten maassa vaan.

Saarella majakan asuu Lohikäärme Raidallinen. Raidallisen Lohikäärmeen tehtävänä on vartioda majakan tulta sammumasta. Se onkin tärkeä homma, koska, jos tuli sattuisi sammumaan, monella kulkijalla menisi suunnistukset aivan sekaisin.

Luottamus

Mitä on oikeastaan luottamus? Onko se sitä, että jos kahdella ihmisellä on samanlainen käsitys oikeasta ja väärästä niin haluaa toimia sen mukaan? Onko se sanatonta uskoa siihen, että haluaa toimia niin, että toiselle ei tule paha olo? Mitä luottamukseen tarvitaan? Tarvitaanko siihen usko ja ymmärrys siitä, että on samanlainen arvomaailma, kenen kanssa luottamusta rakentaa?

Otson ja Kuomasen talviseikkailut

Otso ja Kuomanen päättivät vielä katsoa Karhujen kirjaan. Kirja oli piiloitettu luolan seinämään ja se paljastui sielta kun tassutanssi oli tanssittu. Tassu ylos, yli ja yhteen, toinen anturoista tuntee kun, kosketus tassujen tanssin sut ympäri kiepauttaa. Siella se luki Karhujen kirjan luku III osa viisi: "Sammalten sisuuntuminen saatu oikeaan kurssiin, onnea Otso ja Kuomanen, muistakaahan tekin ihan vaan välillä nukkua ;) "

Otson ja Kuomasen talviseikkailut

"No mie hyvinkin, ihme, sie muistit ja ei menny ees kauaa!", Kuomanen totesi. Kuomanen kertoi Johannekselle Sammalten sisuuntumisesta ja selitti haurasrakenteisten voimaantumista, jotta Johanneksella olisi keinoja ymmärtää itseään ja sitä kautta toimia vaikeissakin tilanteissa. Haurasrakenteisuus tarkoittaa siis sellaista luonteenpiirretta, joka ymmärtää sammaleen rakenteen lailla laaja-alaisesti asioita. Mutta jos tätä piirrettä ei itse tiedä, voi kuvitella olevansa sitä mitä ymmärtää, jolloin kaikki menee yli ymmärryksen. Tähän lisättynä oikeamielisyys pyrkii myos tasapainottamaan mielestään oikeaan suuntaan asioita, jolloin soppa on liian paksu ja raskas yhdelle kestää. Tämän kuultuaan Johannes vaipui samantien ihanaan rentouttavaan oikeaan uneen. Kuomanen ei arvannutkaan kuinka nopea vaikutus luotettavalla seuralla olikaan, mahtavvaa, Kuomanen mietti, kerrassaan mahtavvaa! Loput kahdestatoista tunnista menivat suloista tuhinaa kuunnellessa. Karhut tiesivät Johanneksen osaavan toimia, miten nyt toimisikaan, mutta ainakin Johanneksen aivot saivat levätä hetken kunnolla ja hänen olisi taas helpompaa jatkaa oloaan oikeamielisena ja sisuuntuneena haurasrakenteisena. Otso ja Kuomanen palasivat takaisin Koloon ja lauloivat Runolle purkukoodin, joka tiesi jatkaa matkaansa omiin touhuihin. Valtakunnassa kaikki hyvin.

Otson ja Kuomasen talviseikkailut

Sattuipa niin kuten Karhut olivat ajatelleet. Johannes kevyenlaisessa leijaili hiukan irrallisena ja kohotti katseensa ensin oikeaan ja sitten vasempaan. Kurkistaessaan uudestaan sormiensa lomasta Johanneksen oli tunnustettava tosiasia. Makuupaikan vieressa oli kaksi Karhua. Toinen oli harmaa kuin ikiaikainen kallio, valkoisella vatsalla ja toinen oli pehmeän ruskea. Niin, mutta unessahan tapahtui kaikenlaista. Kuitenkaan tunne ei ollut ihan unessa oleva. "Joko?" kysyi Kuomanen. Johannes mietti, puhuva karhu. Muistot johdattivat lapsuuteen, ja toi mieleen pehmoisen harmaakarhun. "Kuomanen, ei ole totta! Oletko se juuri sie?"

Otson ja Kuomasen talviseikkailut

Kuoleman koura onnellisesti ohitse, hikipisarat valuivat norona pitkin Johanneksen kasvoja. Seuraava vaihe olisi aiempien merkkien mukaisesti nimeltään kevyenlainen. Siinä vaiheessa kuoleman kouran jälkeen seurannut kepeä olotila aiheuttaa irrallisen tunteen ja luottamuksen ollessa vielä hataralla pohjalla, ei rentoutumista pohjia myöten tapahdu. Tämä vaihe olisi mielenkiintoinen, nimittäin kevyenlaisessa Johanneksella on mahdollisuus tavata Otso ja Kuomanen. Muistaisikohan Johannes ystäväänsä?

Otson ja Kuomasen talviseikkailut

Seuraavan tunnin jälkeen sama toistui. Nyt ei taida virtaus auttaa. Vaan purku meneekin nopeammassa tahdissa. Johannes alkoi liikehtiä levottomasti. Hän ei herännyt, mutta hänestä tuntui siltä kuin hän olisi kuoleman kourissa. Vaikka ei voinut tietää kuoleman kourista. Tunne oli seuraavanlainen: hän ymmärsi mitä tapahtui mutta ei pystynyt tekemään mitään, hänestä tuntui kuin hänet yritettäisiin irrottaa itsestä. Otso ja Kuomanen tiesivät mistä oli kysymys ja he antoivat tämän tapahtua, koska loppujen lopuksi he tiesivät että Johanneksella ei ole mittään hättää. He tiesivät että tämä vaihe tuntui Johanneksesta maailmanlopulta, mutta se olisi kohta ohi. Kuoleman koura nimittäin on eräs pelkojen suurimmista ilmentymistä ja kohdistuu nimenomaan haurasrakenteisiin, jotka yrittävät pitää pelkoa loitolla oikeassa elämässä. Ja tämäkään ei ole mustavalkoinen asia. Pelko on nimittäin oikeasti myöskin hyvä asia, mutta se hyvä pelko liittyy siihen oikeamielisyyteen, ei turhan pelkoon.

Otson ja Kuomasen talviseikkailut

Tai ainakin luulivat viettävänsä. Ensimmäinen tunti meni juuri niin kuin he arvelivatkin. Rauhallisen tuhinan täyttäessä ilman. Sitten Johannes alkoi liikehtimään levottomasti. Virtausta oli vahvistettava, joten karhut ryhtyivät hyräilemään Maija Poppasen unilaulua.. kun koko muu maailma onnellisena nukkuu, onneksi sinun silmäsi eivät luppase.. kun ystäväsi rauhassa kotona jo nukkuu, onneksi sinä valvot ja sinua ei yhtään nukuta.. Johannes rauhottui ja nukahti jälleen.

Otson ja Kuomasen talviseikkailut

Uniunelmainen antaa mahdollisuuden työskennellä sillä tasolla, joka on suojatumpi kuin hengen normaalitaso. Ja suojatumpaa työrauhaa Otso ja Kuomanen tarvitsivat lähtiessään auttamaan Johannesta. Ensimmäinen tehtävä mikä heillä oli, oli saada Johannes, kuinka ollakkaan, nukkumaan. Kun kysymyksessä oli nukkumisen mestarit, luulisi, että homma olisi helppoa. Oli ilta kun he pääsivät Johanneksen luokse. Näki kuinka Johanneksen pää höyrysi ja aivot raksuttivat ylikierroksilla, eikä hän saanut rauhaa. Hänen silmät seisoivat päässä kun hän tuijotti väliin kirjaa, väliin kattoa, väliin ikkunasta ulos. Hän oli joutunut kehään, joka ei tehnyt hyvää hänen terveydelleen. Johannes yritti rentoutua, mutta kun hän sulki silmänsä elämä, tilanteet ja ihmiset vilisivät hänen silmissään kuin filminauha. Ja oli siis vuorossa osa 1 nukutuksesta. Nukkumisessakin on kysymys oikeastaan siitä, että uskaltaa luottaa. Joten Otson ja Kuomasen tehtävä oli nyt luoda Johanneksen ympärille luottamuksen virtaus. Se oli karhuille helppoa, he kun vaan synnynnäisesti luottivat elämään hyvinkin helposti ja kun heitä oli koossa kaksi niin heidän oli mahdollista muodostaa tämä virtaus. Niinpä karhuset asettuivat Johanneksen ympärille niin, että tarkkanäköiset pystyivät erottamaan kuinka Johannesta rupesi ympäröimään pehmeä lämpö, jonka raukeus ryhtyi sulattamaan Johanneksen ylirasittunutta olotilaa ja hän vaipui uneen. Siinä Otso ja Kuomanen viettivät seuraavat 12 tuntia, jonka he arvelivat olevan alkuun riittävä unipommi, josta Johanneksen tilannetta lähdettiin purkamaan.

Otson ja Kuomasen talviseikkailut

Otso pyllähti pehmeälle takamukselleen kuultuaan Kuomasen tarinan ja sai kolon katosta muutaman kiven ropisemaan olkien päälle. Nyt tarvitaan äärimmäisiä keinoja, tuumi Otso ja katsoi merkitsevästi ystäväänsä. Äärimmäistä keinoa oli käytetty tätä ennen ainoastaa yhden kerran ja silloin se oli vaatinut niin suurta rohkeutta, että syntyi ystävyys yli eläinrajojen. Tämä oli hetki, jolloin Otso ja Kuomanen ystävystyivät Runon kanssa. Otso ja Kuomanen ryhtyivät tekemään valmisteluja ja lauloivat ääneen Runon lempparia. Kuullessaan ystäviensä laulun Runo lähti lömpsyttelemään kohti talvipesää, jossa Otso ja Kuomanen pehmeän lumipeitteen alla nukkuivat. Äärimmäinen keino oli uniunelmainen, se tarkoitti sitä, että Otso ja Kuomanen laittoivat unille kolossaan. Koska he jo olivat unillaan talvipesässään, he tarvitsivat suojeluksen, koska eivät pystyneet puolustautumaan uniunelmaisen aikana. Tämä vaati suurta luottamusta Runo ystäväiseen, joka jäi odottelemaan sovittua purkukoodia, jolloin tietäisi, että uniunelmainen on uneksittu.

Otson ja Kuomasen talviseikkailut

Otso kuuli tunnuslaulun, jota Kuomanen lauloi kun hän kutsui ystäväänsä. Ja hetkessä hän oli heidän omassa ystävyyden kolossaan. Kolossa, jossa oli ratkottu milloin minkäkinlaisia pulmia. Kolo aikaslailla kotoinen. Se oli aikojen muovaama kallioseinäinen paikka, jonka seinustoilla tulisoihdut loivat mystisen pehmeää tunnelmaa. Soihdut myös valaisivat ikiaikuisia kalliomaalauksia, joista suurin osa esitti karhujen tassuilla tehtyjä tarinoita maailman kulloinkin tärkeistä tapahtumista. Ystävyyden kolossa oli myös paikka Karhujen kirjalle, jota sitten tulkittiin niin yksin kuin yhdessä. Lattialla oli olkia, pehmentämässä ja luomassa lämpöä kallion vastapainona. Kallion kielekkeeltä avautui joka kerta aivan erilainen näkymä, jota ei Otso eikä Kuomanen lakanneet ihmettelemästä. Kuinka monta erilaista näkymää on olemassa ja kuinka on mahdollista että Karhujen kirja pitää nämä näkymät sisällään. Oikeasti kirja oli tyhjä. Se kertoi vastauksen vain, jos oli kysymys tai päätelmä tehtynä. Eikä se aina edes kertonut vastausta, joskus se vaan totesi asian.

Otson ja Kuomasen talviseikkailut

Oikeamielisyys tarkoittaa sitä ajatusta oikeasta ja väärästä. Mikään ei ole koskaan mustavalkoista, joten oikea ja väärä on joskus hankalaa. Silti oikeamielisyys on jokaiseen sisäänrakennettu juttu, joten se löytyy sisimmästä, oikeamielisyys siis. Kuomanen huomasi, että Johannes oli tiukassa tilanteessa oikeamielisyyden suhteen ja vielä useammassa kerroksessa. Hän oli huolissaan, kuinka Johanneksella olisi voimia selvitä tästä. Vielä kun hän huomasi, että tätä tiukkuutta oli jatkunut niin pitkään, että Kuomanen näki Johanneksen melkein olevan turtana kaikesta. Kuomanen palasi takaisin kallionkielekkeelleen ja ryhtyi ratkomaan asiaa, mutta ei yksin. Nyt tarvittiin Otso apuun.

Kaksi ja puoli vuotta sitten olin laittamassa alulle yhdessä nimetyn työryhmän kanssa työnohjaus systeemiä tänne Kittilään opettajille. Tänään oli historiallinen hetki, kun ensimmäinen Verme ryhmä eli vertaismentorointi ryhmä kokoontui. Opetusministeriön yksi tukikeino opettajille on juuri tämä Vertaismentorointi systeemi ja mentoreiden kouluttaminen. Kun aika moni uusi opettaja on vaihtanut alaa parin vuoden jälkeen niin tarvetta työnohjaukselle on, kuin taas uupumus ei ole outoa kokeneimmille. Siinä sitten hillarahkan ääressä poristiin syksyn kuulumisia, mietittiin omaa kuvaa itsestä niin ihmisenä kuin opettajana ja jaettiin toistemme kanssa tulevaisuuden haaveita. Tuntui hyvältä. Aika pitkä aika voi mennä siitä kun jotain aloitetaan ja kun se on näkyvänä.. odottavan aika ei välttämättä ole silti pitkä..kun elämässä on niin monia eri osa-alueita. Varsinkaan silloin aika ei tunnu pitkältä, jos tuntuu siltä, että on löytänyt jotain, vaikka se ei heti konkreettisesti näkyiskään. Mutta tieto siitä, että se on olemassa, hyrisyttää.