Otson ja Kuomasen talviseikkailut

"No mie hyvinkin, ihme, sie muistit ja ei menny ees kauaa!", Kuomanen totesi. Kuomanen kertoi Johannekselle Sammalten sisuuntumisesta ja selitti haurasrakenteisten voimaantumista, jotta Johanneksella olisi keinoja ymmärtää itseään ja sitä kautta toimia vaikeissakin tilanteissa. Haurasrakenteisuus tarkoittaa siis sellaista luonteenpiirretta, joka ymmärtää sammaleen rakenteen lailla laaja-alaisesti asioita. Mutta jos tätä piirrettä ei itse tiedä, voi kuvitella olevansa sitä mitä ymmärtää, jolloin kaikki menee yli ymmärryksen. Tähän lisättynä oikeamielisyys pyrkii myos tasapainottamaan mielestään oikeaan suuntaan asioita, jolloin soppa on liian paksu ja raskas yhdelle kestää. Tämän kuultuaan Johannes vaipui samantien ihanaan rentouttavaan oikeaan uneen. Kuomanen ei arvannutkaan kuinka nopea vaikutus luotettavalla seuralla olikaan, mahtavvaa, Kuomanen mietti, kerrassaan mahtavvaa! Loput kahdestatoista tunnista menivat suloista tuhinaa kuunnellessa. Karhut tiesivät Johanneksen osaavan toimia, miten nyt toimisikaan, mutta ainakin Johanneksen aivot saivat levätä hetken kunnolla ja hänen olisi taas helpompaa jatkaa oloaan oikeamielisena ja sisuuntuneena haurasrakenteisena. Otso ja Kuomanen palasivat takaisin Koloon ja lauloivat Runolle purkukoodin, joka tiesi jatkaa matkaansa omiin touhuihin. Valtakunnassa kaikki hyvin.

Otson ja Kuomasen talviseikkailut

Sattuipa niin kuten Karhut olivat ajatelleet. Johannes kevyenlaisessa leijaili hiukan irrallisena ja kohotti katseensa ensin oikeaan ja sitten vasempaan. Kurkistaessaan uudestaan sormiensa lomasta Johanneksen oli tunnustettava tosiasia. Makuupaikan vieressa oli kaksi Karhua. Toinen oli harmaa kuin ikiaikainen kallio, valkoisella vatsalla ja toinen oli pehmeän ruskea. Niin, mutta unessahan tapahtui kaikenlaista. Kuitenkaan tunne ei ollut ihan unessa oleva. "Joko?" kysyi Kuomanen. Johannes mietti, puhuva karhu. Muistot johdattivat lapsuuteen, ja toi mieleen pehmoisen harmaakarhun. "Kuomanen, ei ole totta! Oletko se juuri sie?"

Otson ja Kuomasen talviseikkailut

Kuoleman koura onnellisesti ohitse, hikipisarat valuivat norona pitkin Johanneksen kasvoja. Seuraava vaihe olisi aiempien merkkien mukaisesti nimeltään kevyenlainen. Siinä vaiheessa kuoleman kouran jälkeen seurannut kepeä olotila aiheuttaa irrallisen tunteen ja luottamuksen ollessa vielä hataralla pohjalla, ei rentoutumista pohjia myöten tapahdu. Tämä vaihe olisi mielenkiintoinen, nimittäin kevyenlaisessa Johanneksella on mahdollisuus tavata Otso ja Kuomanen. Muistaisikohan Johannes ystäväänsä?

Otson ja Kuomasen talviseikkailut

Seuraavan tunnin jälkeen sama toistui. Nyt ei taida virtaus auttaa. Vaan purku meneekin nopeammassa tahdissa. Johannes alkoi liikehtiä levottomasti. Hän ei herännyt, mutta hänestä tuntui siltä kuin hän olisi kuoleman kourissa. Vaikka ei voinut tietää kuoleman kourista. Tunne oli seuraavanlainen: hän ymmärsi mitä tapahtui mutta ei pystynyt tekemään mitään, hänestä tuntui kuin hänet yritettäisiin irrottaa itsestä. Otso ja Kuomanen tiesivät mistä oli kysymys ja he antoivat tämän tapahtua, koska loppujen lopuksi he tiesivät että Johanneksella ei ole mittään hättää. He tiesivät että tämä vaihe tuntui Johanneksesta maailmanlopulta, mutta se olisi kohta ohi. Kuoleman koura nimittäin on eräs pelkojen suurimmista ilmentymistä ja kohdistuu nimenomaan haurasrakenteisiin, jotka yrittävät pitää pelkoa loitolla oikeassa elämässä. Ja tämäkään ei ole mustavalkoinen asia. Pelko on nimittäin oikeasti myöskin hyvä asia, mutta se hyvä pelko liittyy siihen oikeamielisyyteen, ei turhan pelkoon.

Otson ja Kuomasen talviseikkailut

Tai ainakin luulivat viettävänsä. Ensimmäinen tunti meni juuri niin kuin he arvelivatkin. Rauhallisen tuhinan täyttäessä ilman. Sitten Johannes alkoi liikehtimään levottomasti. Virtausta oli vahvistettava, joten karhut ryhtyivät hyräilemään Maija Poppasen unilaulua.. kun koko muu maailma onnellisena nukkuu, onneksi sinun silmäsi eivät luppase.. kun ystäväsi rauhassa kotona jo nukkuu, onneksi sinä valvot ja sinua ei yhtään nukuta.. Johannes rauhottui ja nukahti jälleen.

Otson ja Kuomasen talviseikkailut

Uniunelmainen antaa mahdollisuuden työskennellä sillä tasolla, joka on suojatumpi kuin hengen normaalitaso. Ja suojatumpaa työrauhaa Otso ja Kuomanen tarvitsivat lähtiessään auttamaan Johannesta. Ensimmäinen tehtävä mikä heillä oli, oli saada Johannes, kuinka ollakkaan, nukkumaan. Kun kysymyksessä oli nukkumisen mestarit, luulisi, että homma olisi helppoa. Oli ilta kun he pääsivät Johanneksen luokse. Näki kuinka Johanneksen pää höyrysi ja aivot raksuttivat ylikierroksilla, eikä hän saanut rauhaa. Hänen silmät seisoivat päässä kun hän tuijotti väliin kirjaa, väliin kattoa, väliin ikkunasta ulos. Hän oli joutunut kehään, joka ei tehnyt hyvää hänen terveydelleen. Johannes yritti rentoutua, mutta kun hän sulki silmänsä elämä, tilanteet ja ihmiset vilisivät hänen silmissään kuin filminauha. Ja oli siis vuorossa osa 1 nukutuksesta. Nukkumisessakin on kysymys oikeastaan siitä, että uskaltaa luottaa. Joten Otson ja Kuomasen tehtävä oli nyt luoda Johanneksen ympärille luottamuksen virtaus. Se oli karhuille helppoa, he kun vaan synnynnäisesti luottivat elämään hyvinkin helposti ja kun heitä oli koossa kaksi niin heidän oli mahdollista muodostaa tämä virtaus. Niinpä karhuset asettuivat Johanneksen ympärille niin, että tarkkanäköiset pystyivät erottamaan kuinka Johannesta rupesi ympäröimään pehmeä lämpö, jonka raukeus ryhtyi sulattamaan Johanneksen ylirasittunutta olotilaa ja hän vaipui uneen. Siinä Otso ja Kuomanen viettivät seuraavat 12 tuntia, jonka he arvelivat olevan alkuun riittävä unipommi, josta Johanneksen tilannetta lähdettiin purkamaan.

Otson ja Kuomasen talviseikkailut

Otso pyllähti pehmeälle takamukselleen kuultuaan Kuomasen tarinan ja sai kolon katosta muutaman kiven ropisemaan olkien päälle. Nyt tarvitaan äärimmäisiä keinoja, tuumi Otso ja katsoi merkitsevästi ystäväänsä. Äärimmäistä keinoa oli käytetty tätä ennen ainoastaa yhden kerran ja silloin se oli vaatinut niin suurta rohkeutta, että syntyi ystävyys yli eläinrajojen. Tämä oli hetki, jolloin Otso ja Kuomanen ystävystyivät Runon kanssa. Otso ja Kuomanen ryhtyivät tekemään valmisteluja ja lauloivat ääneen Runon lempparia. Kuullessaan ystäviensä laulun Runo lähti lömpsyttelemään kohti talvipesää, jossa Otso ja Kuomanen pehmeän lumipeitteen alla nukkuivat. Äärimmäinen keino oli uniunelmainen, se tarkoitti sitä, että Otso ja Kuomanen laittoivat unille kolossaan. Koska he jo olivat unillaan talvipesässään, he tarvitsivat suojeluksen, koska eivät pystyneet puolustautumaan uniunelmaisen aikana. Tämä vaati suurta luottamusta Runo ystäväiseen, joka jäi odottelemaan sovittua purkukoodia, jolloin tietäisi, että uniunelmainen on uneksittu.